Johdatus erityispedagogiikkaan: Inklusiivinen koulu
Pitkässä historiallisessa katsannossa koulu oli alun perin tarkoitettu vain yhteiskunnan pientä eliittiä varten. Ajatus kaikkien kansan lasten kouluttamisesta on paljon myöhäisempi ajatus ja käytäntönä vielä sitäkin uudempi asia. Johdatus kasvatustieteisiin -kirjassakin esitelty Johan Amos Comenius 1600-luvulta lienee yksi ensimmäisistä yhteisen koulun ajatuksellisista isistä. Kansakouluksi tämä ajatus konkretisoitui pari sataa vuotta myöhemmin. Pitkään kansakoulukin pysyi lähinnä köyhien kouluna, ja mitä pidemmälle koulujärjestelmässä edettiin, sen jyrkemmäksi kävi ero eri kansankerrosten välillä. Edellä lyhyesti kuvattu koulun yhteiskunnallisen tasa-arvoistumisen prosessi ei kuitenkaan alun alkaen lainkaan koskenut erityisoppilaita. ”Laiskat, vajaakykyiset ja hidasoppiset”, kuten tuolloin oli tapana sanoa, jätettiin kokonaan opin ulkopuolelle tai heitä opetettiin täysin muista erillään. Vähitellen nämä erilaiset oppijat ovat saaneet pysyvämmän paikan oppivelvollisuuskoulun yhteydessä. Mutta edelleen pätee valtaosaan maailman valtioista seuraava amerikkalaisen tutkijan havainto: yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus on vähitellen ulotettu koskemaan vähemmistöjen, kuten tyttöjen, köyhien ja eri etnisten ryhmien koulutusta, mutta ei niinkään vammaisten.
Erityisopetus käytännössä
Erityisopetuksen kohdalla pätee sama sääntö kuin muidenkin ihmisten luomien kulttuuristen instituutioiden kohdalla, eli se ei tahdo koskaan tulla valmiiksi. Erityisopetus muuttuu paitsi kentän oman sisäisen logiikkansa mukaisesti myös koulujärjestelmän yleisten muutosten mukana. Yhtenäiskoulun vaatimukset erityisopetukselle olivat varsin toisenlaiset kuin rinnakkaiskoulun aikana. Nykyisen koulutuspolitiikan painottama vanhempien ja oppilaan subjektiivinen oikeus ulottaa vaikutuksensa myös erityisopetuksen käytäntöihin. Erityisopetuksen käytännöt ovat tietysti aina jonkinlaisessa yhteydessä siihen poikkeavuuskäsitykseen, jota yhteiskunnassa kulloinkin noudatetaan. Prosessi on kuitenkin vastavuoroinen, eli myös niillä koulun käytännöillä, joissa poikkeavuuden ja normaalin rajaa piirretään, on vaikutuksensa siihen, millaiseksi normaalin ja poikkeavan raja kulloinkin yhteiskunnassa määrittyy.
Erityisopetuksen kenttä on moniammatillinen, kuten on tapana sanoa. Tämä tarkoittaa sitä, että erityisopetuksen ympärillä hyörii varsin monen ammattikunnan edustajia. Koulun tasolla tärkein ammattilainen on tietenkin erityisopettaja, joka vastaa erityisopetuksen päivittäisestä toiminnasta. Mutta erityisesti psykologeilla, sosiaalityöntekijöillä, koulukuraattoreilla ja lääkäreillä on merkittävä asema silloin, kun oppilas siirretään erityisopetukseen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että erityisopetuksen suunnasta ja kentän käytännöistä ei toimijoiden kesken välttämättä vallitse yksimielisyyttä. Kun tähän toimijajoukkoon vielä lisätään kunnan kouluviranomaiset ja erityispedagogiikan akateeminen väki, niin saadaan jonkinlainen kuva kentän ristiriitaisista intresseistä. Kaikki puhuvat lapsen edusta, mutta eri toimijoille se voikin näyttäytyä varsin erilaisena. Kentän määrittelyoikeudesta käytyä kiistaa on ollut tapana havainnollistaa kahden mallin, medikaalisen ja sosiaalisen välisenä erona. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että edellisessä pidetään olennaisena lapsen yksilöllisiä puutteita, jälkimmäisessä ympäristön suhtautumista lapseen. Mallien välinen jännite näkyy kentällä kulloinkin käytetyissä luokitteluissa ja niiden muutoksissa.