5. Johdatusta opintojakson teemoihin

Dr Wen­dy Lon­go. flickr.com

Di­dak­tiik­ka eli ope­tus­oppi on edel­lä opis­ke­le­mie­si kas­va­tus- ja kou­lu­tus­so­si­o­lo­gi­an ja ke­hi­tys-ja kas­va­tus­psy­ko­lo­gi­an, sekä kas­va­tuk­sen his­to­ri­an, kas­va­tus­fi­lo­so­fi­an ja ver­tai­le­van kas­va­tus­tie­teen ta­voin yksi kas­va­tus­tie­teen osa-alue, joka toi­mii vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa mui­den osa-alu­ei­den ja lähi­tie­tei­den kans­sa. Di­dak­tii­kan tut­ki­muk­sen avul­la ke­hi­te­tään ope­tuk­sen te­o­ri­aa. Te­o­ria ke­rää tii­vis­tet­tyyn muo­toon ai­kai­sem­pien tut­ki­mus­ten tu­lok­set an­ta­en yh­tei­sen kie­len ja täs­mäl­li­set kä­sit­teet, joil­la ope­tuk­ses­ta pu­hu­taan. Tut­ki­mus­tie­to myös an­taa pe­rus­tan käy­tän­nön ope­tus­rat­kai­suil­le. (Jyr­hä­mä ym. 2016, 10.)

Di­dak­tii­kan tut­ki­mus­koh­tei­ta ovat ope­tus­ta­pah­tu­ma, op­pi­mi­nen ja ope­tus­suun­ni­tel­ma, ope­tus­me­ne­tel­mät ja oppi­ma­te­ri­aa­lit sekä ar­vi­oin­ti, tii­vis­tä­en; mi­ten to­teut­taa hy­vää ope­tus­ta ja edis­tää mie­le­käs­tä op­pi­mis­ta. Tut­ki­mus voi­daan ja­kaa kah­teen pe­rin­tee­seen: ope­tus­ta­pah­tu­man ku­vai­le­vaan eli desk­rip­tii­vi­seen di­dak­tiik­kaan ja nor­ma­tii­vi­seen di­dak­tiik­kaan.  Ku­vai­le­va di­dak­tiik­ka nos­taa kes­ki­öön ope­tuk­sen tut­ki­muk­sen ja te­o­ri­an­muo­dos­tuk­sen. Ope­tus­toi­min­nal­le oh­jei­ta an­ta­vaa  nor­ma­tii­vis­ta di­dak­tiik­kaa voi­daan hyö­dyn­tää  ope­tuk­seen liit­ty­väs­sä pää­tök­sen­te­os­sa. (Jyr­hä­mä ym. 2016, 14–24.) Ylei­nen di­dak­tiik­ka kat­taa kai­ken ope­tuk­sen ja sii­nä tar­kas­tel­laan kaik­keen ope­tuk­seen kuu­lu­via yh­tei­siä näkö­koh­tia. Kun ope­tus­ta tar­kas­tel­laan jon­kin oppi­ai­neen si­säl­löl­li­ses­tä näkö­kul­mas­ta, on ky­sy­mys aine­di­dak­tii­kas­ta.  Kun ope­tus­ta tar­kas­tel­laan op­pi­jan iän mu­kaan, pu­hu­taan ikä­kau­si­di­dak­tii­kas­ta. Si­säl­töön tai kou­lu­muo­toon liit­ty­en voi­daan pu­hua myös esi­mer­kik­si am­mat­ti­kas­va­tuk­sen tai alku­o­pe­tuk­sen di­dak­tii­kas­ta. Di­dak­tii­kan lähi­ter­mi on pe­da­go­giik­ka, joka viit­taa laa­jem­min kas­va­tus­ta­pah­tu­maan. (Jyr­hä­mä ym. 2016, 24–26.)

 Di­dak­tii­kan kes­kei­siä kä­sit­tei­tä ovat op­pi­mi­nen ja ope­tus. Kä­si­te ”op­pi­mi­nen” voi­daan ym­mär­tää mo­nin ta­voin, ku­ten tie­don mää­rän li­sään­ty­mi­sek­si; mie­leen pai­na­mi­sek­si; fak­to­jen, tai­to­jen ja työ­me­ne­tel­mien hank­ki­mi­sek­si; mer­ki­tys­ten tul­kin­ta­pro­ses­sik­si; ai­kai­sem­pien kä­si­tys­ten muut­ta­mi­sek­si tai jopa jo­hon­kin ryh­mään so­si­aa­lis­tu­mi­sek­si. Ih­mi­nen op­pii koko ajan ar­jes­sa, har­ras­tuk­sis­sa ja esi­mer­kik­si vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa ih­mis­ten kans­sa mut­ta tie­toi­nen, sy­väl­li­nen op­pi­mi­nen on har­vi­nais­ta il­man ope­tus­ta ja mää­rä­tie­tois­ta opis­ke­lua. Ope­tuk­sel­la puo­les­taan tar­koi­te­taan kas­va­tus­ta­voit­tei­den suun­tais­ta in­ten­ti­o­naa­lis­ta vuo­ro­vai­ku­tus­ta, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on ai­kaan­saa­da eri­lais­ten op­pi­joi­den op­pi­mis­ta. (Uusi­kylä & At­jo­nen 2007, 18–21.) Ope­tus on­kin laa­ja kä­si­te, itse asi­as­sa sil­lä tar­koi­te­taan kaik­kea sitä, mitä opet­ta­ja te­kee oh­ja­tak­seen ja edis­tääk­seen op­pi­joi­den op­pi­mis­ta. Ter­min opet­taa ti­lal­la on­kin en­tis­tä use­am­min alet­tu käyt­tää ter­miä oh­ja­ta, mikä ku­vaa op­pi­mis- ja ope­tus­kä­si­tyk­sen muu­tos­ta be­ha­vi­o­ris­ti­ses­ta opet­ta­jas­ta tie­don ja­ka­ja­na koh­den konst­ruk­ti­vis­min peri­aat­tei­den mu­kais­ta op­pi­jan oman op­pi­mi­sen tu­ke­mis­ta. (Jyr­hä­mä ym. 2016, 12.)

Oppiminen ja oppimiskäsitykset

”Kai­ken sys­te­maat­ti­sen opet­ta­mi­sen ja opis­ke­lun pe­rus­ta­na on jo­kin kä­si­tys op­pi­mi­ses­ta, sii­tä, mil­lai­nen on op­pi­mis­ta­pah­tu­man luon­ne” (Raus­te-von Wright, von Wright & Soi­ni 2003, 139). Ken­ties yk­sin­ker­tai­sel­ta näyt­tä­vä ope­tus­ta­pah­tu­ma si­säl­tää­kin yhtä ai­kaa hy­vin usei­ta eri­lai­sia näkö­koh­tia. Ky­sy­mys on sii­tä, mi­ten ope­tus­suun­ni­tel­man ta­voit­teet saa­vu­te­taan par­haal­la mah­dol­li­sel­la ta­val­la, mi­ten opet­ta­jan ja op­pi­laan vä­li­nen vuo­ro­vai­ku­tus jär­jes­te­tään ja mil­lai­sin ope­tus­muo­doin, työ­ta­voin ja me­ne­tel­min ope­tus-op­pi­mis­ti­lan­ne to­teu­te­taan. Vuo­ro­vai­ku­tus­as­pek­tin ohel­la ope­tus si­säl­tää tai­dol­li­sia ja tie­dol­li­sia (kog­ni­tii­vi­sia), af­fek­tii­vi­sia (tun­ne­pi­toi­sia) ja psy­ko­mo­to­ri­sia ta­voit­tei­ta. (Jyr­hä­mä 2016, 93.)  Op­pi­mis­kä­si­tys ra­ken­tuu käy­tän­nön tot­tu­muk­sis­ta, ar­vois­ta, asen­teis­ta, kä­si­tyk­ses­tä tie­don ja psyyk­kis­ten pro­ses­sien luon­tees­ta, yh­teis­kun­nal­li­sis­ta pe­rin­teis­tä sekä kul­loi­sen­kin yh­teis­kun­nan ope­tuk­sel­le ja kou­lu­tuk­sel­le aset­ta­mis­ta nor­meis­ta. Myös op­pi­mi­sen tut­ki­mus tu­lok­si­neen vai­kut­taa kul­loin­kin val­lit­se­vaan nä­ke­myk­seen op­pi­mi­sen luon­tees­ta. Be­ha­vi­o­ris­ti­sen kä­si­tyk­sen mu­kaan op­pi­mis­ta pi­de­tään ul­kois­ten är­syk­kei­den ai­heut­ta­ma­na käyt­täy­ty­mi­sen muu­tok­se­na. Op­pi­jan oma toi­min­ta ja ajat­te­lu sekä yh­tei­nen toi­min­ta mui­den kans­sa jä­te­tään tar­kas­te­lun ulko­puo­lel­le. (Yr­jön­suu­ri & Yr­jön­suu­ri 2003, 54–55.) Be­ha­vi­o­ris­tis­ta op­pi­mis­tut­ki­mus­ta, joka tar­kas­te­li op­pi­mis­ta puh­taas­ti ul­koi­sen käyt­täy­ty­mi­sen pe­rus­teel­la, al­koi 1960-lu­vul­la syr­jäyt­tää uusi tut­ki­mus­suun­taus, joka nos­ti ih­mi­sen kog­ni­tii­vi­set pro­ses­sit (op­pi­jan si­säi­set te­ki­jät, op­pi­mis­pro­ses­si, op­pi­mis­stra­te­gi­at jne.) tut­ki­muk­sen kes­ki­öön. Tämä muu­tos oli niin iso, että sitä alet­tiin kut­sua kog­ni­tii­vi­sek­si val­lan­ku­mouk­sek­si. Kog­ni­tii­vi­nen tut­ki­mus suun­taa huo­mi­on konst­ruk­ti­vis­ti­seen op­pi­mis­kä­si­tyk­seen. Konst­ruk­ti­vis­ti­sen op­pi­mis­kä­si­tyk­sen mu­kaan ih­mi­nen ei vain pas­sii­vi­ses­ti vas­taan­ota ais­ti­ha­vain­to­ja, vaan ih­mi­sen tie­don­han­kin­ta­pro­ses­sia ver­ra­taan ra­ken­ta­mi­seen ja ih­mi­set näh­dään sekä yk­si­löi­nä että myös so­si­aa­li­si­na ryh­mi­nä ak­tii­vi­si­na toi­mi­joi­na.  Jo­kai­nen ih­mi­nen ra­ken­taa itse ak­tii­vi­ses­ti omaa ym­mär­rys­tään, omia tul­kin­to­jaan ja omaa op­pi­mis­taan ai­kai­sem­man ko­ke­muk­sen­sa ja tie­ton­sa poh­jal­ta sekä it­sek­seen että yh­teis­työs­sä mui­den kans­sa. Op­pi­mis­tut­ki­muk­ses­sa ol­laan kiin­nos­tu­nei­ta yk­si­lön op­pi­mis­pro­ses­sin ohel­la myös so­si­aa­li­sen ja kult­tuu­ri­sen yh­tei­sön mer­ki­tyk­ses­tä op­pi­mi­ses­sa. (Tyn­jä­lä 2002, 21–27.)

Pe­rin­tei­nen op­pi­mi­sen tut­ki­mus on tar­kas­tel­lut yh­den ih­mi­sen op­pi­mis­ta ja teh­tä­väs­tä suo­riu­tu­mis­ta. Ny­ky­ään näh­dään, että val­ta­osa op­pi­mi­ses­ta ta­pah­tuu vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa mui­den kans­sa. Ajat­te­lun muu­tos­ta on ku­vat­tu siir­ty­mä­nä omak­su­mis­me­ta­fo­ras­ta osal­lis­tu­mis­me­ta­fo­raan. Op­pi­mi­seen liit­ty­vään vuo­ro­vai­ku­tuk­seen vii­ta­taan usein esi­mer­kik­si yh­tei­söl­li­sen tai yh­teis­toi­min­nal­li­sen op­pi­mi­sen, kol­la­bo­raa­ti­on, di­a­lo­gi­sen vuo­ro­vai­ku­tuk­sen ja koh­taa­mi­sen kä­sit­tein (Leh­ti­nen, Vau­ras & Lerk­ka­nen 2016, 241). Kes­kei­siä kä­sit­tei­tä ovat esi­mer­kik­si yh­teis­toi­min­nal­li­nen op­pi­mi­nen, jon­ka omi­nais­piir­tei­tä ovat vas­ta­vuo­roi­suus, ja­e­tut ta­voit­teet ja mer­ki­tyk­set, ja­et­tu toi­min­ta ja sen ar­vi­oin­ti sekä yh­tei­sen ym­mär­ryk­sen ra­ken­ta­mi­nen. (Raus­te-von Wright, von Wright & Soi­ni 2003, 59–61.) Wen­ger (1998) ku­vaa yh­tei­söl­li­sen so­si­aa­li­sen op­pi­mi­sen pro­ses­sin ra­ken­tu­van eri­lai­sis­ta osa­te­ki­jöis­tä (kat­so ku­vio 1), jot­ka ovat op­pi­mi­nen kuu­lu­mi­se­na jo­hon­kin (yh­tei­sö), op­pi­mi­nen jok­si­kin tu­le­mi­se­na (iden­ti­teet­ti), op­pi­mi­nen ko­ke­muk­se­na (mer­ki­tyk­sen­anto) ja op­pi­mi­nen te­ke­mi­se­nä (käy­tän­tö). Näi­den osa­te­ki­jöi­den kaut­ta on mah­dol­lis­ta hah­mot­taa yh­tei­sös­sä ta­pah­tu­van op­pi­mi­sen mo­ni­nai­suut­ta. (Ka­ri­la & Num­men­maa 2006, 37–38.) Tut­ki­mus­ten mu­kaan yh­teis­toi­min­nal­li­nen op­pi­mi­nen vai­kut­taa myön­tei­ses­ti op­pi­joi­den suo­ri­tuk­seen (Leh­ti­nen ym. 2016, 269).

KU­VIO 1. So­si­aa­li­sen op­pi­mi­sen te­o­ri­an osa­te­ki­jät Wen­ge­rin (1998) mu­kaan (Ka­ri­la ym. 2006)

Mo­net nyky­päi­vän op­pi­mis­me­ne­tel­mät, ku­ten tut­ki­va op­pi­mi­nen, on­gel­ma­pe­rus­tai­nen op­pi­mi­nen (PBL), yh­teis­toi­min­nal­li­nen op­pi­mi­nen lin­kit­ty­vät op­pi­mi­seen yh­des­sä tois­ten kans­sa. Myös opis­ke­lu­muo­dot ku­ten verk­ko-opis­ke­lu ja työs­sä­op­pi­mi­nen pe­rus­tu­vat yh­tei­söl­li­seen op­pi­mi­seen. Klas­si­nen esi­merk­ki vuo­ro­vai­ku­tuk­sel­li­ses­ta op­pi­mi­ses­ta on Sok­ra­teen ky­se­ly- ja di­a­lo­gi­me­ne­tel­mä, jos­sa ak­ti­voi­daan op­pi­las poh­ti­maan itse (Puo­li­mat­ka 2002, 297, 327–33). Ryh­mä­työ­tai­dot ja ja­et­tu asi­an­tun­ti­juus joh­ta­vat ha­jau­tet­tuun kog­ni­ti­oon, joka tar­koit­taa sitä, että älyl­li­ses­ti vaa­ti­vis­sa pro­ses­seis­sa käy­te­tään usei­den eri asi­an­tun­ti­joi­den yh­teis­työ­tä (Kaup­pi­la 2004, 35–36). Asi­an­tun­ti­juu­den ke­hit­ty­mi­sen ja sii­hen liit­ty­vien op­pi­mis­pro­ses­sien tut­ki­mus on ol­lut hy­vin vil­kas­ta vii­me vuo­si­kym­me­nien ai­ka­na ja tut­ki­mus­tu­lok­sia on pys­tyt­ty hyö­dyn­tä­mään op­pi­mi­sen eri muo­to­jen ja ta­po­jen ym­mär­tä­mi­ses­sä ja si­ten ope­tuk­sen suun­nit­te­lus­sa (Leh­ti­nen ym. 2016, 279).

Yksi konst­ruk­ti­vis­min kes­kei­siä seu­rauk­sia on, että op­pi­mis­ta ei näh­dä pel­käs­tään ky­ky­nä tois­taa ope­tet­tu­ja tie­to­ja vaan muu­tok­se­na yk­si­lön kä­si­tyk­sis­sä. Kä­si­tys­ten tie­dos­ta­mi­sen ja nii­den muut­ta­mi­sen vä­li­neik­si on ke­hi­tet­ty eri­lai­sia pe­da­go­gi­sia vä­li­nei­tä. Yksi kei­no on pe­da­go­gi­sen konf­lik­tin ai­kaan­saa­mi­nen op­pi­laan mie­les­sä si­ten, että osoi­te­taan op­pi­lai­den arki­kä­si­tys­ten ja tie­teel­lis­ten kä­si­tys­ten ris­ti­rii­tai­suus esi­mer­kik­si kir­joit­ta­mal­la. Myös ryh­mä­kes­kus­te­lu­jen avul­la voi­daan ajat­te­lua teh­dä nä­ky­väk­si ja saa­da us­ko­muk­set ja kä­si­tyk­set kriit­ti­sen ref­lek­ti­on koh­teek­si. Ko­ke­mus­op­pi­mi­ses­sa op­pi­mis­pro­ses­si näh­dään yk­si­lön ja ym­pä­ris­tön vä­li­se­nä vuo­ro­vai­ku­tuk­se­na, jos­sa taus­tal­la ovat op­pi­jan omat ko­ke­muk­set. Ko­ke­mus­op­pi­mi­nen on saa­nut vai­kut­tei­ta Kurt Le­wi­nil­tä (toi­min­ta­tut­ki­muk­sen mal­li), John De­weyl­tä (te­ke­mäl­lä op­pi­mi­nen) sekä Jean Pi­a­get´lta (ke­hi­tys­mal­li). Eri­tyi­siä pe­da­go­gi­sia me­ne­tel­miä laa­jem­pi lä­hes­ty­mis­tapa on tut­ki­va op­pi­mi­nen (Hak­ka­rai­nen, Lon­ka ja Lip­po­nen 2005), jos­sa eri­lai­sia me­ne­tel­miä käyt­tä­en opis­ke­li­ja ete­nee op­pi­mis­yh­tei­sön jä­sen­ten aset­ta­mien on­gel­mien, hei­dän it­sen­sä muo­dos­ta­mien kä­si­tys­ten ja te­o­ri­oi­den sekä et­si­män­sä tie­teel­li­sen tie­don kriit­ti­sen ar­vi­oin­nin kaut­ta. Edel­lä ku­va­tut kä­si­tyk­set koh­dis­tu­vat op­pi­jan si­säis­ten hen­kis­ten pro­ses­sien mer­ki­tyk­seen op­pi­mi­ses­sa. Toi­sen­lais­ta lä­hes­ty­mis­ta­paa edus­taa ym­pä­ris­tön mer­ki­tys­tä op­pi­mi­ses­sa pai­not­ta­va nä­ke­mys. Te­o­ria ko­ros­taa, että kaik­ki ih­mi­sen toi­min­ta, myös op­pi­mi­nen, on si­dok­sis­sa sii­hen kult­tuu­riin, ai­kaan, paik­kaan ja ti­lan­tee­seen, jos­sa se ta­pah­tuu. (Tyn­jä­lä 1999, 167–169.)

Opetus ja opetuksen suunnittelu

Ta­voit­teel­li­nen toi­min­ta edel­lyt­tää yleen­sä en­nak­ko­suun­nit­te­lua. Suun­nit­te­lu on tar­peen eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun mo­net ih­mi­set pyr­ki­vät eri ai­koi­na eri pai­kois­sa sa­moi­hin ta­voit­tei­siin. Opis­ke­lu on yksi esi­merk­ki täl­lai­ses­ta ti­lan­tees­ta, mis­sä use­at opis­ke­li­jat pyr­ki­vät saa­vut­ta­maan mo­nen opet­ta­jan oh­jauk­ses­sa yh­tei­siä pää­mää­riä.

Ope­tus­suun­ni­tel­ma on di­dak­tiik­kaan kiin­te­äs­ti liit­ty­vä kä­si­te – itse asi­as­sa sen osa. Ku­ten di­dak­tii­kan mää­rit­te­lyyn, myös ope­tus­suun­ni­tel­man mää­rit­te­lyyn ovat vai­kut­ta­neet yh­teis­kun­nas­sa eri ai­koi­na val­lin­neet ar­vos­tuk­set ja ih­mis­ku­vat. Laa­jas­ti mää­ri­tel­ty­nä ope­tus­suun­ni­tel­man tu­lee si­säl­tää kaik­ki te­ki­jät, joi­den ta­voit­tee­na on käyn­nis­tää ja yllä­pi­tää ta­voit­teen suun­tai­sia op­pi­mis­pro­ses­se­ja. Kaik­kea ei kui­ten­kaan voi suun­ni­tel­la val­miik­si, kos­ka op­pi­mis­ti­lan­teet ovat ai­nut­ker­tai­sia, ope­tuk­sen ja opis­ke­li­joi­den tar­peet huo­mi­oi­via. Ope­tus­suun­ni­tel­man taus­tal­la ovat myös ope­tus- ja op­pi­mis­toi­min­taa oh­jaa­vat kä­si­tyk­set yh­teis­kun­nan ole­muk­ses­ta ja sen ke­hi­tyk­ses­tä sekä val­lit­se­vas­ta kou­lu­tus­po­li­tii­kas­ta. Nämä asi­at il­me­ne­vät kou­lu­tuk­sen ra­ken­tees­sa, ta­voit­teis­sa ja si­säl­löis­sä. Ope­tus­suun­ni­tel­ma osoit­taa, mi­hin ope­tuk­sel­la py­ri­tään ja mil­lai­set puit­teet toi­min­nal­la on. Li­säk­si ope­tus­suun­ni­tel­ma si­säl­tää usein ope­tuk­sen peri­aat­teet, muo­dot ja me­ne­tel­mät.

Tie­teen­fi­lo­so­fi­set tra­di­ti­ot sekä eri­lai­set op­pi­mis-, tie­don- ja ih­mis­kä­si­tyk­set ovat vai­kut­ta­neet myös ope­tuk­sen suun­nit­te­luun. Kä­si­tyk­set ovat vai­kut­ta­neet sii­hen, mi­ten op­pi­mis­ta ja tie­don ra­ken­tu­mis­ta se­li­te­tään (mitä op­pi­mi­nen on?), mil­lai­se­na ih­mis­tä kos­ke­vat te­o­reet­ti­set ole­tuk­set näh­dään, mi­ten opis­ke­lun ete­ne­mi­nen ope­tus­suun­ni­tel­mas­sa ku­va­taan ja min­kä­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia se an­taa opis­ke­li­jal­le suun­ni­tel­la omaa opis­ke­lu­aan. Be­ha­vi­o­ris­min mu­kai­set ope­tus­suun­ni­tel­mat laa­di­taan yk­si­tyis­koh­tai­ses­ti etu­kä­teen ja op­pi­mis­ta tar­kas­tel­laan ul­koi­sen käyt­täy­ty­mi­sen muu­tok­se­na. Op­pi­mi­sen aja­tel­laan ete­ne­vän pie­nis­tä yk­si­tyis­koh­dis­ta hie­rark­ki­ses­ti laa­jem­piin ko­ko­nai­suuk­siin. So­si­aa­li­sen op­pi­mi­sen te­o­ria (esim. Ban­du­ran tut­ki­muk­set 1970-lu­vul­la) toi esiin, ett­ei käyt­täy­ty­mi­nen ole vain pas­sii­vis­ta re­a­goin­tia ym­pä­ris­töön, vaan ih­mi­nen myös ak­tii­vi­ses­ti ha­vain­noi ja seu­raa toi­sia toi­mi­joi­ta ja mat­kii ja tois­taa ha­vait­se­maan­sa ja te­kee sii­tä joh­to­pää­tök­siä. Hu­ma­nis­ti­nen op­pi­mis­kä­si­tys puo­les­taan pai­not­taa ope­tus­suun­ni­tel­man laa­ti­mi­ses­sa opis­ke­li­jan ko­ke­muk­sis­ta läh­te­vää op­pi­mis­ta. Hu­ma­nis­ti­ses­sa pe­rin­tees­sä itse­oh­jau­tu­vuus näh­dään kui­ten­kin usein läh­tö­koh­ta­na ja opis­ke­lu­me­ne­tel­mä­nä. Hu­ma­nis­tit ovat kiin­nit­tä­neet huo­mi­o­ta itse­oh­jau­tu­vuu­den eh­to­jen ana­lyy­siin ja sii­hen, mi­ten sitä voi­daan ke­hit­tää. Kog­ni­tii­vi­seen psy­ko­lo­gi­aan pe­rus­tu­vas­sa ope­tus­suun­ni­tel­mas­sa ku­va­taan op­pi­mis­pro­ses­se­ja, jot­ka ra­ken­tu­vat ak­tii­vi­sen ja ta­voit­teel­li­sen opis­ke­li­jan op­pi­mi­sen tu­ek­si. Konst­ruk­ti­vis­ti­sen kä­si­tyk­sen mu­kaan ih­mi­nen on ak­tii­vi­nen tut­ki­ja ja tie­don et­si­jä sekä it­se­näi­nen ja ak­tii­vi­nen, per­soo­nal­li­nen tie­don­kä­sit­te­li­jä. So­si­o­konst­ruk­ti­vis­ti­set op­pi­mi­sen te­o­ri­at ja ope­tus­suun­ni­tel­ma­teks­tit pe­rus­tu­vat op­pi­mi­sen kult­tuu­ri­si­don­nai­suu­den ja yh­tei­sön mer­ki­tyk­sen tun­nis­ta­mi­seen. Op­pi­mi­nen kat­so­taan yh­tei­sös­tä osal­li­sek­si tu­le­mi­sen pro­ses­sik­si. (Nev­gi & Lind­blom-Ylän­ne 2009.)

”Kou­lu ja opet­ta­juus ovat aina oman ai­kan­sa tulk­ke­ja. Kun yh­teis­kun­ta muut­tuu, tu­lee kou­lun­kin muut­tua”, to­te­aa Luuk­kai­nen (2004, 16). Kui­ten­kaan kou­lu ei muu­tu, joll­ei opet­ta­juus muu­tu. Si­ten kou­lu­tuk­sen ke­hit­tä­mi­nen edel­lyt­tää opet­ta­juu­den tar­kas­te­lua muu­tok­sen to­teut­ta­va­na te­ki­jä­nä. Yh­teis­kun­nas­sa ta­pah­tu­neet muu­tok­set ja mur­rok­set ovat muut­ta­neet myös kou­lun ase­maa. Sel­lai­set il­mi­öt ku­ten moni­kult­tuu­ri­suus, kan­sain­vä­lis­ty­mi­nen, työt­tö­myys ja alu­eel­li­nen eri­ar­vois­tu­mi­nen pa­kot­ta­vat niin yk­sit­täi­sen opet­ta­jan kuin koko ope­tus- ja si­vis­tys­sek­to­rin poh­ti­maan omaa teh­tä­vään­sä ih­mi­sen ja yh­teis­kun­nan si­vis­tyk­sen ke­hit­tä­mi­ses­sä.

Tä­män ajan yh­teis­kun­taa kut­su­taan  in­for­maa­tio- ja ver­kos­to-yh­teis­kun­nak­si, jon­ka pää­tee­se­jä ovat no­pea muu­tos ja ke­hi­tys, glo­ba­li­saa­tio ja moni­kult­tuu­ri­suus, de­sent­ra­li­saa­tio sekä ajas­ta ja pai­kas­ta riip­pu­mat­to­muus. Muun mu­as­sa pää­tän­tä­vas­tuu­ta on siir­ret­ty val­ta­kun­nan ta­sol­ta kun­nil­le, kou­luil­le ja edel­leen opet­ta­jil­le. Kes­kus­hal­lin­non tark­ka nor­mi­tus on muut­tu­nut yhä enem­män in­for­maa­tio-oh­jauk­sek­si. Tie­to­tek­niik­ka,  ver­kos­toi­tu­mis­ke­hi­tys, kan­sain­vä­lis­ty­mi­nen ja elin­i­käi­nen op­pi­mi­nen aset­ta­vat omat haas­teen­sa kou­lun ja opet­ta­juu­den ke­hit­ty­mi­sel­le. Op­pi­mi­nen on op­pi­mis- ja tie­to­yh­teis­kun­nan kes­kei­nen te­ki­jä (Luuk­kai­nen 2004, 17). ”Opet­ta­ja on siis yh­teis­kun­nal­li­se­na toi­mi­ja­na avain­ase­mas­sa, hä­nen kou­lu­tuk­sen­sa kei­no yh­teis­kun­nan ke­hit­tä­mi­seen”, ar­vi­oi Luuk­kai­nen (2004, 315). Niin­pä opet­ta­jan­kou­lu­tuk­sel­la­kin on yh­teis­kun­nal­li­nen int­res­si. Opet­ta­jan­kou­lu­tuk­sen haas­tei­na ovat esi­mer­kik­si kou­lun toi­min­ta­kult­tuu­ri, ope­tus­suun­ni­tel­ma­ky­sy­myk­set, tie­to- ja vies­tin­tä­tek­niik­ka sekä moni­kult­tuu­ri­suu­den huo­mi­oi­mi­nen. Kes­keis­tä on se, että opet­ta­jan­kou­lu­tus itse jat­ku­vas­ti ana­ly­soi yh­teis­kun­taa ja opet­ta­juut­ta ja että sil­lä on muu­tos­val­miut­ta. Opet­ta­jan­kou­lu­tuk­ses­sa on tär­keä ot­taa huo­mi­oon työn­an­ta­ja­näkö­kul­ma ja näh­dä opet­ta­jan­kou­lu­tus työ­uran mit­tai­se­na pro­ses­si­na. Opet­ta­jan pe­rus- ja täy­den­nys­kou­lu­tuk­ses­ta kou­lu­tuk­ses­ta   on ra­ken­net­tu en­tis­tä ehe­äm­pää jat­ku­moa ke­hit­tä­mäl­lä  opet­ta­jien täy­den­nys­kou­lu­tus­ta, mikä voi   osal­taan li­sä­tä opet­ta­jien vä­lis­tä  kol­le­gi­aa­li­suut­ta, aut­taa työs­sä jak­sa­mis­ta  sekä opet­ta­jan työn­ku­van muu­tok­siin ja laa­jen­tu­viin, uu­sin haas­tei­siin vas­taa­mis­ta.

Oppimisen arviointi

Ar­vi­oin­ti liit­tyy olen­nai­ses­ti ope­tuk­seen ja op­pi­mi­seen. Ar­vi­oin­ti mer­kit­see ly­hy­es­ti mää­ri­tel­len koh­teen ar­von, laa­dun tai ta­son sys­te­maat­tis­ta mää­rit­tä­mis­tä. Ky­sy­mys on ar­von an­ta­mi­ses­ta ja kan­nan ot­ta­mi­ses­ta sii­hen, mikä on erin­o­mais­ta, hy­vää tai hei­kom­paa. Eet­ti­ses­ti kes­tä­vän ar­vi­oin­nin ar­vo­ja ja peri­aat­tei­ta ovat esi­mer­kik­si oi­keu­den­mu­kai­suus, kriit­ti­syys ja huo­len­pito. Eet­ti­syys ar­vi­oin­nis­sa mää­rit­tää sen, mikä on oi­kein, hy­vää, so­pi­vaa ja tar­koi­tuk­sen­mu­kais­ta. (At­jo­nen 2007, 9–48.) Ar­vi­oin­ti voi mer­ki­tä mo­nen­lai­sia eri asi­oi­ta sen mu­kaan, mitä, mik­si ja mis­sä ti­lan­tees­sa ar­vi­oi­daan, kuka ar­vi­oi ja mi­hin ja mi­ten saa­tua tie­toa käy­te­tään. Kog­ni­tii­vi­sen psy­ko­lo­gi­an, konst­ruk­ti­vis­min ja hu­ma­nis­ti­sen psy­ko­lo­gi­an myö­tä kä­si­tys hy­väs­tä op­pi­las­ar­vi­oin­nis­ta­kin on siir­ty­nyt tes­taa­mi­sen ja mit­taa­mi­sen kult­tuu­ris­ta enem­män ar­vi­oin­tiin, jon­ka tar­koi­tuk­se­na on tu­kea op­pi­mis­ta ja opis­ke­li­jan ke­hi­tys­tä. Kog­ni­tii­vis-konst­ruk­ti­vis­ti­nen op­pi­mis­nä­ke­mys ko­ros­taa ar­vi­oin­nin op­pi­las­kes­kei­syyt­tä ja op­pi­las­läh­töi­syyt­tä ja ta­voi­tet­ta tu­kea op­pi­laan ke­hi­tys­tä ar­vi­oin­nin avul­la. (Vir­ta 2010.) Op­pi­mi­sen ar­vi­oin­nin moni­puo­lis­ta­mi­sek­si on­kin vii­me vuo­si­kym­me­ni­nä ke­hi­tel­ty ta­po­ja ja me­ne­tel­miä, jot­ka ei­vät si­joi­tu pe­rin­tei­seen ta­paan pel­käs­tään op­pi­mis­pro­ses­sin lop­puun ja jot­ka mah­dol­lis­ta­vat eri­lai­sil­le op­pi­joil­le so­vel­tu­via ta­po­ja osoit­taa tie­to­jaan ja tai­to­jaan ja hel­pot­ta­vat ke­hit­ty­mi­sen ha­vain­noin­nin opet­ta­jan li­säk­si myös op­pi­jal­le it­sel­leen (At­jo­nen 2007, 62–65).

Ar­vi­oin­nin ja pe­da­go­gis­ten käy­tän­tö­jen vä­lil­lä on lä­hei­nen yh­teys. Ar­vi­oi­ta­vat asi­at ja ar­vi­oin­ti­ta­vat vai­kut­ta­vat sii­hen, mitä ja mi­ten opis­kel­laan ja ope­te­taan. Tent­ti- ja koe­käy­tän­nöt oh­jaa­vat opis­ke­lua. Jos ko­keis­sa mi­ta­taan ir­ral­lis­ten asia­tie­to­jen osaa­mis­ta, op­pi­laat täh­tää­vät tes­tei­hin val­mis­tau­tu­mi­seen eikä niin­kään asi­an koko­nais­val­tai­seen ym­mär­tä­mi­seen ja yleis­tie­don kar­tut­ta­mi­seen. Jos taas ar­vi­oin­nis­sa haas­te­taan esi­mer­kik­si so­vel­ta­vin ja avoi­min ky­sy­myk­sin poh­ti­maan opit­ta­va­na ol­leen asi­an eri puo­lia ja mah­dol­li­suuk­sia, op­pi­laat yrit­tä­vät jo opis­ke­lu­vai­hees­sa hah­mot­taa sy­väl­li­sem­piä ky­sy­myk­siä, har­joi­tel­la oman aja­tuk­sen tuot­ta­mis­ta ja to­tut­tau­tua kil­voit­te­luun it­sen­sä kans­sa (At­jo­nen 2007, 62). Ar­vi­oin­nin oli­si­kin ol­ta­va op­pi­mis­ta edis­tä­vää ke­hit­tä­vää ar­vi­oin­tia, joka ei vain ar­vo­ta op­pi­laan suo­ri­tuk­sia vaan oh­jaa hän­tä myös sy­ven­tä­mään ym­mär­rys­tään. Nyky­päi­vän ar­vi­oin­ti haas­taa myös op­pi­joi­ta it­se­ään ar­vi­oi­maan toi­min­taan­sa, käyt­tä­mään ra­ken­ta­vaa ver­tais­ar­vi­oin­tia ja sii­hen liit­ty­vää pa­lau­tet­ta. On­nis­tu­nut ar­vi­oin­ti ja itse­ar­vi­oin­ti ke­hit­tä­vät op­pi­joi­den meta­kog­ni­tii­vi­sia tai­to­ja sekä itse­oh­jau­tu­vuut­ta ja sy­tyt­tä­vät heis­sä roh­keu­den op­pia uu­sia asi­oi­ta. Elä­män­kou­lus­sa kun ei jär­jes­te­tä ko­kei­ta, mut­ta vaa­di­taan kui­ten­kin jat­ku­vaa uu­den op­pi­mis­ta. (Hak­ka­rai­nen, Bollst­röm-Hut­tu­nen, Pyy­salo & Lon­ka 2005, 16, 250–255.) Vir­ran (2010) mu­kaan ar­vi­oin­ti on pait­si yk­si­lön, myös kou­lu­tuk­sen kont­rol­lin vä­li­ne. Kai­kil­la ta­soil­la ar­vi­oin­nil­la on voi­ma­kas pii­lo-ope­tuk­sel­li­nen vai­ku­tus op­pi­mi­seen ja kou­lu­tuk­seen, sen kri­tee­rit oh­jaa­vat; hän­tä hei­lut­taa koi­raa. On kes­keis­tä, hei­jas­taa­ko ar­vi­oin­ti sel­lai­sia tai­to­ja ja tie­to­ja, jot­ka ovat yk­si­lön ke­hi­tyk­sen ja yh­teis­kun­nan kan­nal­ta mie­lek­käi­tä. (Vir­ta 2010.)

Läh­teet:

At­jo­nen, P. 2007. Hyvä, paha ar­vi­oin­ti. Jy­väs­kylä: Tam­mi.  Hak­ka­rai­nen, K., Bollst­röm-Hut­tu­nen, M., Pyy­salo, S. & Lon­ka, K. 2005. Tut­ki­va op­pi­mi­nen käy­tän­nös­sä. Mat­ka­opas opet­ta­jil­le. Por­voo: WSOY.

Hak­ka­rai­nen, K., Lon­ka, K. & Lip­po­nen, L. 2005. Tut­ki­va op­pi­mi­nen. Jär­ki, tun­teet ja kult­tuu­ri op­pi­mi­sen sy­tyt­tä­ji­nä. Por­voo: WSOY.                                                                                                 

Jyr­hä­mä, R., Hell­ström, M., Uusi­kylä, K. & Kan­sa­nen, P. 2016. Opet­ta­jan di­dak­tiik­ka. Jy­väs­kylä: PS-kus­tan­nus.

Ka­ri­la, K. & Num­men­maa A. R. 2006. Kas­va­tus­vuo­ro­vai­ku­tus ja yh­tei­söl­li­nen työ­kult­tuu­ri. Te­ok­ses­sa K. Ka­ri­la, M. Ala­suu­ta­ri, M. Hän­ni­käi­nen, A. R. Num­men­maa & H. Ras­ku-Put­to­nen (toim.) Kas­va­tus­vuo­ro­vai­ku­tus. Tam­pe­re: Vas­ta­pai­no.

Kaup­pi­la, R. A. 2004. Opi ja ope­ta te­hok­kaas­ti. Psyyk­ki­nen val­men­nus op­pi­mi­sen tu­ke­na. Juva: PS-kus­tan­nus.

Luuk­kai­nen, O. 2004. Opet­ta­juus – ajas­sa elä­mis­tä vai suun­nan näyt­tä­mis­tä? Tam­pe­re: Tam­pe­reen yli­o­pis­to­pai­no.

Nev­gi, A. & Lind­blom-Ylän­ne, S. 2009. Op­pi­mi­sen te­o­ri­at. Te­ok­ses­sa A. Lind­blom-Ylän­ne & A. Nev­gi (toim.) Yli­o­pis­to-opet­ta­jan käsi­kir­ja. Hel­sin­ki: WSOYp­ro Oy.

Puo­li­mat­ka, T. 2002. Ope­tuk­sen te­o­ria. Konst­ruk­ti­vis­mis­ta re­a­lis­miin. Hel­sin­ki: Tam­mi.

Raus­te-von Wright, M L., von Wright J. & Soi­ni, T. 2003. Op­pi­mi­nen ja kou­lu­tus. Hel­sin­ki: WSOY.

Tyn­jä­lä, P. 1999. Konst­ruk­ti­vis­ti­nen op­pi­mis­kä­si­tys ja asi­an­tun­ti­juu­den edel­ly­tys­ten ra­ken­ta­mi­nen kou­lu­tuk­ses­sa. Te­ok­ses­sa A. Ete­lä­pel­to & P. Tyn­jä­lä (toim.) Op­pi­mi­nen ja asi­an­tun­ti­juus. Työ­e­lä­män ja kou­lu­tuk­sen näkö­kul­ma. Por­voo-Hel­sin­ki-Juva: WSOY.

Tyn­jä­lä, P. 2002. Op­pi­mi­nen tie­don ra­ken­ta­mi­se­na. Konst­ruk­ti­vis­ti­sen op­pi­mis­kä­si­tyk­sen pe­rus­tei­ta. Hel­sin­ki: Kir­ja­yh­ty­mä.

Uusi­kylä, K. & At­jo­nen, P. 2007. Di­dak­tii­kan pe­rus­teet. Hel­sin­ki: WSOY.

Vir­ta, A. 2010. Ar­vi­oin­nin mer­ki­tys opis­ke­lul­le ja op­pi­mi­sel­le. Te­ok­ses­sa L. Sal­mi­nen, S. Kos­ki­nen & H. Vir­ta­nen (toim.) Näkö­kul­mia op­pi­mi­sen ar­vi­oin­tiin. Tu­run yli­o­pis­to. Hoi­to­tie­teen lai­tok­sen jul­kai­su­ja. Tut­ki­muk­sia ja ra­port­te­ja A: 61/2010, 4–18.

Yr­jön­suu­ri, R. & Yr­jön­suu­ri, Y. 2003. Opis­ke­lu, op­pi­mi­nen, osaa­mi­nen. Ha­mi­na: Op­pi­lo.