Ea3. Alkusanat

Mik­si eri­tyis­pe­da­go­gi­sen opin­to­jak­son nimi on Poik­ke­a­vuus kult­tuu­ri­se­na il­mi­ö­nä? Eikö sen pi­täi­si olla suo­rem­min kyt­kök­ses­sä kou­lu­maa­il­maan ja eri­tyis­o­pe­tuk­seen? Opin­to­jak­son nimi pyr­kii ker­to­maan sii­tä, että eri­tyis­o­pe­tus on osa laa­jem­paa ”poik­ke­a­vuu­den maa­il­maa”, jos­sa esiin­ty­vät poik­ke­a­vuu­den muo­dot mää­rit­ty­vät osin yh­tei­sis­tä, osin eri­lai­sis­ta pe­rus­teis­ta kä­sin. Tämä te­o­reet­ti­nen poik­ke­a­vuu­den maa­il­ma mää­rit­tyy eri ai­koi­na eri ta­voin; sen ra­jat ovat koko ajan liik­kees­sä. Uu­sia toi­men­pi­tei­tä vaa­ti­via poik­ke­a­vuu­den muo­to­ja mää­ri­tel­lään koko ajan li­sää (esi­mer­kik­si dys­fa­sia) ja toi­sia pois­tuu täs­tä jou­kos­ta (esi­mer­kik­si sa­maa suku­puol­ta ole­vien pari­suh­teet). Ny­kyi­nen gee­ni­tek­no­lo­gia ja si­ki­ö­seu­lon­nat mah­dol­lis­ta­vat pii­le­vien po­ten­ti­aa­lis­ten poik­ke­a­vuuk­sien ken­ties lo­put­to­man et­sin­nän ja löy­tä­mi­sen.

Poik­ke­a­vuu­den maa­il­man mo­raa­li­nen arvo mää­rit­tyy kes­kei­ses­ti nii­den ni­mi­tys­ten kaut­ta, joi­ta me sii­tä käy­täm­me. Täl­löin tu­lem­me kult­tuu­rin alu­eel­le eli jou­dum­me ana­ly­soi­maan käy­tös­sä ole­vien luo­ki­tus­ten kult­tuu­ris­ta alku­pe­rää ja mer­ki­tys­si­säl­tö­jä. Mik­si käy­täm­me jo­tain tiet­tyä ni­mi­tys­tä ku­vaa­maan jo­tain tiet­tyä il­mi­ö­tä tai mik­si jon­kin toi­sen ni­mi­tyk­sen käyt­tä­mi­nen lei­maa joko koh­teen­sa tai käyt­tä­jän­sä kiel­tei­ses­ti? Il­mi­ön ni­me­ä­mi­nen voi­daan näh­dä po­liit­ti­se­na te­ko­na, jol­la on vai­ku­tus­ta koh­tee­seen­sa. Tä­män tie­dos­ta­mi­nen ei ole si­nän­sä uusi asia, mis­tä hy­vä­nä esi­merk­ki­nä ovat esi­mer­kik­si eri­tyis­o­pe­tus­ni­mi­tys­ten ja ei-et­ni­ses­ti suo­ma­lai­sis­ta käy­tet­ty­jen ni­mi­tys­ten muu­tok­set ja nii­den ym­pä­ril­lä käy­tä­vät kes­kus­te­lut.

Yksi­mie­li­syyt­tä käy­tet­ty­jen ni­mi­tys­ten si­säl­lös­tä ja nii­den si­säl­tä­mis­tä mer­ki­tyk­sis­tä on vai­kea saa­vut­taa var­sin­kin, kun nii­hin lii­te­tyt mer­ki­tyk­set ovat his­to­ri­al­li­ses­ti muut­tu­via. Mikä vie­lä ei­len oli ylei­ses­ti hy­väk­syt­tä­vää pu­het­ta, ei sitä vält­tä­mät­tä ole enää tä­nään. In­va­li­deis­ta on tul­lut vam­mai­sia, lais­kois­ta ja pa­han­ta­pai­sis­ta op­pi­lais­ta ADHD -oire­yh­ty­mäs­tä kär­si­viä. Il­mi­ön tar­kas­te­lu­tapa on myös muut­tu­nut. Kun vie­lä 1980-lu­vun alus­sa alan pe­rus­te­ok­sen ni­me­nä oli ”Vam­mai­set – suu­ri vä­hem­mis­tö” (Määt­tä 1981), niin nel­jän­nes­vuo­si­sata myö­hem­min vas­taa­van te­ok­sen nimi on ”Vam­mai­suus” (Veh­mas 2005). Ni­mien erot ei­vät ken­ties näy­tä suu­ril­ta, mut­ta nii­hin si­säl­tyy mer­kit­tä­vä ajat­te­lu­ta­van muu­tos. Var­hai­sem­pi nimi si­säl­tää aja­tuk­sen, jon­ka mu­kaan vam­mai­set ovat suh­teel­li­sen yksi­se­lit­tei­ses­ti ob­jek­tii­vi­sin kri­tee­rein mää­ri­tel­tä­vis­sä ole­va ih­mis­ryh­mä. Jäl­kim­mäi­sen te­ok­sen ni­mi­tys puo­les­taan pi­tää vam­mai­suut­ta yh­teis­kun­nal­li­se­na il­mi­ö­nä, jon­ka ra­jat mää­rit­ty­vät pait­si ob­jek­tii­vis­ten, myös kult­tuu­ris­ten te­ki­jöi­den pe­rus­teel­la. Tätä poik­ke­a­vuu­den, eri­lai­suu­den ja vam­mai­suu­den maa­il­maa py­rim­me opin­to­jak­son ai­ka­na te­ke­mään ym­mär­ret­tä­väk­si.

Joel Ki­vi­rau­ma
eme­ri­tus­pro­fes­so­ri