5. Johdatusta jakson teemoihin

Johdatus erityispedagogiikkaan: Inklusiivinen koulu

Pitkässä historiallisessa katsannossa koulu oli alun perin tarkoitettu vain yhteiskunnan pientä eliittiä varten. Ajatus kaikkien kansan lasten kouluttamisesta on paljon myöhäisempi ajatus ja käytäntönä vielä sitäkin uudempi asia. Johdatus kasvatustieteisiin -kirjassakin esitelty Johan Amos Comenius 1600-luvulta lienee yksi ensimmäisistä yhteisen koulun ajatuksellisista isistä. Kansakouluksi tämä ajatus konkretisoitui pari sataa vuotta myöhemmin. Pitkään kansakoulukin pysyi lähinnä köyhien kouluna, ja mitä pidemmälle koulujärjestelmässä edettiin, sen jyrkemmäksi kävi ero eri kansankerrosten välillä. Edellä lyhyesti kuvattu koulun yhteiskunnallisen tasa-arvoistumisen prosessi ei kuitenkaan alun alkaen lainkaan koskenut erityisoppilaita. ”Laiskat, vajaakykyiset ja hidasoppiset”, kuten tuolloin oli tapana sanoa, jätettiin kokonaan opin ulkopuolelle tai heitä opetettiin täysin muista erillään. Vähitellen nämä erilaiset oppijat ovat saaneet pysyvämmän paikan oppivelvollisuuskoulun yhteydessä. Mutta edelleen pätee valtaosaan maailman valtioista seuraava amerikkalaisen tutkijan havainto: yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus on vähitellen ulotettu koskemaan vähemmistöjen, kuten tyttöjen, köyhien ja eri etnisten ryhmien koulutusta, mutta ei niinkään vammaisten.

Erityisopetus käytännössä

Erityisopetuksen kohdalla pätee sama sääntö kuin muidenkin ihmisten luomien kulttuuristen instituutioiden kohdalla, eli se ei tahdo koskaan tulla valmiiksi. Erityisopetus muuttuu paitsi kentän oman sisäisen logiikkansa mukaisesti myös koulujärjestelmän yleisten muutosten mukana. Yhtenäiskoulun vaatimukset erityisopetukselle olivat varsin toisenlaiset kuin rinnakkaiskoulun aikana. Nykyisen koulutuspolitiikan painottama vanhempien ja oppilaan subjektiivinen oikeus ulottaa vaikutuksensa myös erityisopetuksen käytäntöihin. Erityisopetuksen käytännöt ovat tietysti aina jonkinlaisessa yhteydessä siihen poikkeavuuskäsitykseen, jota yhteiskunnassa kulloinkin noudatetaan. Prosessi on kuitenkin vastavuoroinen, eli myös niillä koulun käytännöillä, joissa poikkeavuuden ja normaalin rajaa piirretään, on vaikutuksensa siihen, millaiseksi normaalin ja poikkeavan raja kulloinkin yhteiskunnassa määrittyy.

Erityisopetuksen kenttä on moniammatillinen, kuten on tapana sanoa. Tämä tarkoittaa sitä, että erityisopetuksen ympärillä hyörii varsin monen ammattikunnan edustajia. Koulun tasolla tärkein ammattilainen on tietenkin erityisopettaja, joka vastaa erityisopetuksen päivittäisestä toiminnasta. Mutta erityisesti psykologeilla, sosiaalityöntekijöillä, koulukuraattoreilla ja lääkäreillä on merkittävä asema silloin, kun oppilas siirretään erityisopetukseen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että erityisopetuksen suunnasta ja kentän käytännöistä ei toimijoiden kesken välttämättä vallitse yksimielisyyttä. Kun tähän toimijajoukkoon vielä lisätään kunnan kouluviranomaiset ja erityispedagogiikan akateeminen väki, niin saadaan jonkinlainen kuva kentän ristiriitaisista intresseistä. Kaikki puhuvat lapsen edusta, mutta eri toimijoille se voikin näyttäytyä varsin erilaisena. Kentän määrittelyoikeudesta käytyä kiistaa on ollut tapana havainnollistaa kahden mallin, medikaalisen ja sosiaalisen välisenä erona. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että edellisessä pidetään olennaisena lapsen yksilöllisiä puutteita, jälkimmäisessä ympäristön suhtautumista lapseen. Mallien välinen jännite näkyy kentällä kulloinkin käytetyissä luokitteluissa ja niiden muutoksissa.

Kasvatuksen historia

Mikä on historiallisen näkökulman merkitys kasvatuksessa? Historia tutkii ihmisten ja yhteiskuntien historiaa ja sen mukaan historian tuntemuksesta on hyötyä nykyisyyden ymmärtämisessä. Nykyisyyden ymmärtäminen on mahdollista vain, jos tiedämme miten se on kehittynyt menneisyydestä. Menneisyys on eräs näkökulma nykyisyydestä ja se antaa viitteitä kulloinkin ajankohtaisten ongelmien ratkaisuun. Historiankirjoitus on kuitenkin muuttuvaa, koska tieto menneisyydestä lisääntyy koko ajan ja jokainen sukupolvi sekä kulttuuri asettavat menneisyydestä jäljelle jääneille lähteille uusia kysymyksiä.

Kasvatuksen historian tehtävä on kuvata kasvatusprosessia sellaisena kuin se on esiintynyt menneisyydessä erilaisten yhteiskuntien piirissä. Voidaan sanoa, että termillä kasvatuksen historia tarkoitetaan toisaalta kasvatuksen historiallista menneisyyttä ja toisaalta tätä menneisyyttä tutkivaa tiedettä. Kasvatuksen ja koulutuksen historian tutkimus voidaan jaotella karkeasti kolmeen ryhmään. Ensinnäkin on tutkittu koulutuksen vaiheita. Koska huomattava osa koulutuksesta on tapahtunut koululaitoksessa, koululaitoksen vaiheiden tutkimus on ollut luonnollinen ja perustaa luova tutkimuskohde. Koululaitoksen tutkimus hajaantuu yksittäisten koulujen suppeista historiikeista eri koulumuotojen (mm. kansa- ja oppikoulun) perusteellisiin historiikkeihin. Toisaalta kasvatuksen historian tutkimus on kohdistunut kasvatusaatteisiin ja -ajattelijoihin. Kolmanneksi on tutkittu koulutusta yhteiskunnallisena ilmiönä.

Kasvatustieteellinen tutkimus

Kasvatusta tutkiva tiede, kasvatustiede, on iältään noin 150-vuotias. Kasvatusta koskevat kysymykset ovat askarruttaneet ihmiskuntaa kuitenkin jo paljon ennen kasvatustieteen syntymistä, sillä jo kreikkalaiset filosofit pohtivat kasvatuksen kysymyksiä. Miten tällainen käytännön elämään liittyvä taidon alue on muodostunut tieteeksi? Kasvatustiede tuli yliopistoon lähinnä palvelemaan opettajien valmistusta ja tämä lähtökohta määritteli myös sen, mitkä tiedonalat tulivat kuulumaan kasvatustieteen teoreettiseen opetukseen. Kasvatus- ja opetusoppia pidettiin pitkään tieteistä koottuna, opettajille tarkoitettuna ammatillisten aineiden yhdistelmänä, ei varsinaisena tieteenä. Alun perin kasvatus- ja opetusopin nimellä kulkeneen aineen saattoi liittää korkeakoulututkinnon aineyhdistelmään ylimääräisenä aineena. Kasvatustieteen opiskelu omassa tiedekunnassa mahdollistui vasta 1970-luvun puolessa välissä, jolloin myös suuri osa opettajankoulutuksesta siirtyi korkeakouluun.

Edellä esitettyjen erilaisten näkökulmien sekä kasvatustieteen osa-alueiden perusteella voidaan sanoa, että kasvatustiede on nykyisin rakenteellisesti eräs kaikkein moniaineksisimmista tieteistä. Voidaan ajatella, että kasvatustieteen eri osa-alueilla on jopa enemmän yhteistä sen lähi- tai pohjatieteiden kanssa (esim. kasvatussosiologia – sosiologia, kasvatuspsykologia – psykologia) kuin jonkun toisen kasvatustieteen osa-alueen kanssa. Kasvatustieteellistä tutkimusta tehdään myös lähitieteiden alueilla.

Mikä sitten on kasvatustieteen varsinainen tutkimuskohde? Kasvatustieteen tutkimuskohteeksi voidaan sanoa kasvatustodellisuutta. Tällöin kasvatustieteen “sukulaistieteiksi“ voidaan nähdä lähinnä psykologia ja sosiologia, joiden tutkimusmenetelmiä ja teoreettisia lähtökohtia on pyritty käyttämään hyödyksi kasvatustieteessä. Kasvatustiede lasketaan siis tieteiden järjestelmässä toisaalta kasvatusta yhteiskunnallisena ilmiönä ja ihmistä yhteiskunnallisena olentona tutkivaksi yhteiskuntatieteeksi ja toisaalta ihmisen ainutkertaisuutta sekä ymmärtämistä korostavaksi humanistiseksi tieteeksi. Kasvatustieteen itsenäisyyttä korostettaessa käytetään perusteena nimenomaan sen omaa tutkimuskohdetta, kasvatusta. Toisaalta tieteiden välinen yhtenäistyminen (integroituminen) on perusteltavissa sillä, että koulutusta ja opetusta on vaikea tutkia muusta yhteiskunnasta irrallisena ilmiönä.

Perehdy tarkemmin kasvatustieteiden historiaan lukemalla Johdatus kasvatustieteisiin -kirjasta luku Kasvatustieteiden rakenteellinen kehityshistoria.

Tutkimuksen tehtävät

Kasvatustieteellisen tutkimuksen tehtävät ovat johdettavissa tieteellisen tutkimuksen yleisistä tehtävistä, joita ovat ilmiöiden kuvaaminen ja vertailu sekä niiden selittäminen, ennustaminen ja ymmärtäminen. Kuvailevat tutkimukset pyrkivät nimensä mukaisesti kuvaamaan kasvatuksellisia ilmiöitä tieteellisen tarkasti. Niiden tavoitteena on kartoittaa ja kuvailla sanoin, symbolein ja numeroin jotakin ilmiötä. Vertailevan tutkimuksen pyrkimyksenä on ryhmien välinen vertailu. Selittämisellä tarkoitetaan pyrkimystä löytää kootun havaintoaineiston avulla tilastollinen yhteys kahden ilmiön välille tai syy-seuraussuhteen todistamista. Ennustavien tutkimusten tekeminen on kasvatustieteessä ollut verrattain vähäistä, koska ennustaminen on vaikeaa. Tieteellisen tutkimuksen yhtenä tehtävänä on ilmiöiden ymmärtäminen tai tulkinta. Kasvatusprosesseja pyritään ymmärtämään sekä kasvattajien että kasvatettavien näkökulmasta, jolloin tutkija perehtyy tutkimuskohteiden ilmapiiriin, ajatuksiin, tunteisiin ja motiiveihin. Tutkittavan ilmiön kuvailun avulla pyritään siis selvittämään perusteellisesti, mistä asiassa on kysymys, vasta ilmiön hyvän tuntemisen jälkeen on mahdollista löytää tapahtumille syy-seuraussuhteita ja ennustaa tulevia tapahtumia.