Alkusanat

Katse diagnoosien taakse?

Jo­kai­nen meis­tä on eri­lai­nen – vie­lä­pä omal­la ai­nut­ker­tai­sel­la ta­val­laan. Eri­lai­suu­den hy­väk­sy­mi­nen ja op­pi­mi­sen tasa-arvo ovat kes­kei­siä ta­voit­tei­ta sekä lain­sää­dän­nös­sä että kou­lu­työn ar­jes­sa. Ei ole help­poa to­teut­taa ope­tus­ta si­ten, että se vas­taa jo­kai­sen lap­sen yk­si­löl­li­siin ky­kyi­hin ja tar­pei­siin. On­nek­si tä­hän haas­tee­seen voi­daan vas­ta­ta kol­mi­por­tai­sel­la tu­el­la, joka on tänä päi­vä­nä luon­nol­li­nen ja kiin­teä osa esi- ja pe­rus­o­pe­tus­ta.

Eri­tyis­pe­da­go­gii­kas­sa on pe­rin­tei­ses­ti ja­o­tel­tu ih­mi­siä eri ka­te­go­ri­oi­hin. Luo­kit­te­lun tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suut­ta poh­dit­ta­es­sa he­rää ky­sy­mys, onko di­ag­no­soin­ti aina vält­tä­mä­tön­tä? Asi­as­ta voi olla mon­taa miel­tä. Var­maa on kui­ten­kin, että ih­mis­ten luo­kit­te­lua on lä­hes mah­do­ton­ta vält­tää. Eri­lai­set luo­ki­tuk­set ja vam­mai­suu­den mää­ri­tel­mät ovat edel­leen läh­tö­koh­ti­na esi­mer­kik­si op­pi­mis­vai­keuk­sien syi­den sel­vit­tä­mi­ses­sä, vam­mai­siin ih­mi­siin suh­tau­tu­mi­ses­sa ja häi­ri­öi­hin puut­tu­mi­ses­sa. Ne oi­keut­ta­vat muun mu­as­sa eri­lai­siin ope­tus- ja kun­tou­tus­oh­jel­miin sekä yh­teis­kun­nal­li­siin tu­kiin ja pal­ve­lui­hin, ja hyvä niin. Opin­to­jak­son yh­te­nä tee­ma­na on eri­tyis­kas­va­tus osa­na yh­teis­kun­nan pal­ve­lu­ja – pe­rus- ja eri­tyis­pal­ve­lu­ja. Opin­to­jak­son ai­ka­na tu­tus­tut lain­sää­dän­nön oh­jaa­maan pal­ve­lu­jär­jes­tel­mään, eli mitä pal­ve­lu­ja eri ta­voin vam­mai­sil­le tai eri­tyis­tu­kea tar­vit­se­vil­le on yh­teis­kun­nas­sam­me tar­jol­la – tai ai­na­kin tu­li­si olla. Pa­him­mil­laan lap­si voi­daan kui­ten­kin asi­an­tun­ti­joi­den toi­mes­ta lei­ma­ta ns. toi­vot­to­mak­si ta­pauk­sek­si tai vaik­ka tyy­pil­li­sek­si ADHD-nuo­rek­si. Vaa­ra­na on yk­si­lön syr­jäy­ty­mi­nen it­se­ään to­teut­ta­va­na en­nus­tee­na, jos van­hem­mat ei­vät usko lap­sen­sa mah­dol­li­suuk­siin ja kan­nus­ta hän­tä yrit­tä­mään, tai nuo­ri ei luo­ta it­seen­sä eikä hä­nel­lä ole roh­keut­ta rik­koa ra­jo­jaan ja mur­taa en­nak­ko-ole­tuk­sia.

On hai­tal­lis­ta, jos vam­mai­nen ih­mi­nen näh­dään en­nen kaik­kea vam­mais­ryh­män edus­ta­ja­na. Vaa­ra­na on, että hen­ki­lön yk­si­löl­li­set omi­nai­suu­det jää­vät ikään kuin vam­mai­suu­den alle. Täl­löin vam­mas­ta saat­taa tul­la ai­noa yk­si­löä ja hä­nen ar­vo­aan mää­rit­tä­vä te­ki­jä. Mut­ta jo­kai­nen lap­si, nuo­ri ja ai­kui­nen on aina pal­jon muu­ta­kin kuin di­ag­noo­sin­sa. Lii­al­li­nen di­ag­noo­sei­hin tui­jot­ta­mi­nen joh­taa sii­hen, että val­ta­vä­es­tös­tä riit­tä­väs­ti erot­tu­vat yk­si­löt näh­dään ensi­si­jai­ses­ti poik­ke­a­vi­na ja usein va­li­tet­ta­vas­ti myös jo­ten­kin va­jai­na ja heik­koi­na. Mut­ta, voi­si­ko vam­mai­suus ol­la­kin en­nen kaik­kea hy­väk­syt­tä­vää eri­lai­suut­ta, ell­ei pe­rä­ti ai­nut­laa­tui­suut­ta? Niin eri­tyis­pe­da­go­gii­kas­sa kuin laa­jem­min­kin yh­teis­kun­nas­sa tu­lee kat­soa di­ag­noo­sien taak­se. Vain si­ten va­ja­vuus voi ke­hit­tyä vah­vuu­dek­si ja mah­do­ton muut­tua mah­dol­li­sek­si.

Satu Jär­vi­nen 
tun­ti­o­pet­ta­ja

Kuva: TS/Tie­to­kuva