Lopuksi

Vammaisuus ennen, nyt ja tulevaisuudessa

Vam­mai­suus oli en­nen este, nyt se on aina haas­te ja jos­kus hi­das­te.
Vam­mai­suus oli en­nen va­li­tet­ta­va ja usein pe­lot­ta­va­kin yk­si­löl­li­nen tra­ge­dia,
mut­ta tä­nään se on pi­kem­min­kin yh­tei­söl­li­nen ko­me­dia.
Vam­mai­suus kun on osoi­tus yh­teis­kun­nas­ta,
jota ei ole alun pe­rin suun­ni­tel­tu kai­kil­le.
Vam­mai­suus on jo pit­kään ol­lut rul­lat­to­mia pyö­rä­tuo­le­ja, val­koi­sia kep­pe­jä, kä­te­viä kuu­lo­lait­tei­ta ja mui­ta oi­val­li­sia apu­vä­li­nei­tä.
Tä­nään se on myös lii­an jyrk­kiä luis­kia, ah­tai­ta, va­ras­toi­na toi­mi­via inva­ves­so­ja, riit­tä­mät­tö­miä pal­ve­lu­ja ja jat­ku­vaa tais­te­lua byro­kra­ti­an rat­tais­sa oi­keu­den­mu­kai­sen ja tasa­ver­tai­sen koh­te­lun toi­vos­sa.
Sa­no­taan, että eri­lai­suus on rik­kaut­ta, mut­ta entä vam­mai­suus.
Se oli en­nen väis­tä­mät­tä huo­no-osai­suut­ta; vai­vai­suut­ta, avut­to­muut­ta, ky­vyt­tö­myyt­tä ja pas­sii­vi­suut­ta. Mut­ta nyt se on moni­puo­lis­ta ak­tii­vi­suut­ta
ja hui­kei­ta tai­don­näyt­tei­tä; maa­lauk­sia il­man kä­siä, tans­sia il­man jal­ko­ja ja vii­saut­ta il­man pu­het­ta.
Vam­mai­suus oli en­nen eris­tä­mis­tä, syr­jään jät­tä­mis­tä.
Tä­nään se on yhä enem­män ikään kuin sa­mal­le vii­val­le aset­ta­mis­ta ja mu­kaan ot­ta­mis­ta – siis ai­na­kin peri­aat­tees­sa.
Toi­vot­ta­vas­ti vam­mai­suus on vie­lä jo­na­kin päi­vä­nä
ih­mis­ten hy­väk­syt­tä­vää eri­lai­suut­ta il­man sää­li­viä ja tui­jot­ta­via kat­sei­ta ja pint­ty­nei­tä en­nak­ko­luu­lo­ja.
Vas­ta sil­loin yh­teis­kun­tam­me oli­si tar­koi­tet­tu ai­dos­ti myös vam­mai­sil­le ja mei­dän oli­si help­poa olla juu­ri sel­lai­sia kuin olem­me.
Sii­hen on kui­ten­kin yhä pit­kä mat­ka, mut­ta elä­mä il­man unel­mia ja us­koa pa­rem­paan tu­le­vai­suu­teen on tyl­sää,
on ih­mi­nen sit­ten vam­mai­nen tai vam­ma­ton.

Satu Jär­vi­nen