Erityisopetus käytännössä
Opintojakson aikana tutustutaan erityisopetuksen historialliseen muotoutumiseen eli perehdytään niihin olosuhteisiin ja prosesseihin, joiden tuloksena erityisopetus on saanut nykyisen muotonsa. Matka on pitkä alkaen 1800-luvun puolivälistä ja ulottuen 2000-luvulle asti. Erityisopetuksen kohdalla pätee sama sääntö kuin muidenkin ihmisten luomien kulttuuristen instituutioiden kohdalla, eli se ei tahdo koskaan tulla valmiiksi. Erityisopetus muuttuu paitsi kentän oman sisäisen logiikan mukaisesti myös koulujärjestelmän yleisten muutosten mukana. Yhtenäiskoulun vaatimukset erityisopetukselle olivat varsin toisenlaiset kuin rinnakkaiskoulun aikana. Nykyisen koulutuspolitiikan painottama vanhempien ja oppilaan subjektiivinen oikeus ulottaa vaikutuksensa myös erityisopetuksen käytäntöihin. Erityisopetuksen käytännöt ovat tietysti aina jonkinlaisessa yhteydessä siihen poikkeavuuskäsitykseen, jota yhteiskunnassa kulloinkin noudatetaan. Prosessi on kuitenkin vastavuoroinen, eli myös niillä koulun käytännöillä, joissa poikkeavuuden ja normaalin rajaa piirretään, on vaikutuksensa siihen, millaiseksi normaalin ja poikkeavan raja kulloinkin yhteiskunnassa määrittyy.
Erityisopetuksen kenttä on moniammatillinen. Tämä tarkoittaa sitä, että erityisopetuksen ympärillä hyörii varsin monen ammattikunnan edustajia. Koulun tasolla tärkein ammattilainen on tietenkin erityisopettaja, joka vastaa erityisopetuksen päivittäisestä toiminnasta. Mutta erityisesti psykologeilla, sosiaalityöntekijöillä, koulukuraattoreilla ja lääkäreillä on merkittävä asema silloin, kun oppilas siirretään erityisopetukseen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että erityisopetuksen suunnasta ja kentän käytännöistä ei toimijoiden kesken välttämättä vallitse yksimielisyyttä. Kun tähän toimijajoukkoon vielä lisätään kunnan kouluviranomaiset ja erityispedagogiikan akateeminen väki, niin saadaan jonkinlainen kuva kentän ristiriitaisista intresseistä. Kaikki puhuvat lapsen edusta, mutta eri toimijoille se voikin näyttäytyä varsin erilaisena. Kentän määrittelyoikeudesta käytyä kiistaa on ollut tapana havainnollistaa kahden mallin, medikaalisen ja sosiaalisen välisenä erona. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, että edellisessä pidetään olennaisena lapsen yksilöllisiä puutteita, jälkimmäisessä ympäristön suhtautumista lapseen. Mallien välinen jännite näkyy kentällä kulloinkin käytetyissä luokitteluissa ja niiden muutoksissa.
Inklusiivinen koulu
Pitkässä historiallisessa katsannossa koulu oli alun perin tarkoitettu vain yhteiskunnan pientä eliittiä varten. Ajatus kaikkien kansan lasten kouluttamisesta on paljon myöhäisempi ajatus ja käytäntönä vielä sitäkin uudempi asia. Johdatus kasvatustieteisiin -kirjassakin esitelty Johan Amos Comenius 1600-luvulta lienee yksi ensimmäisistä yhteisen koulun ajatuksellisista isistä. Kansakouluksi tämä ajatus konkretisoitui pari sataa vuotta myöhemmin. Pitkään kansakoulukin pysyi lähinnä köyhien kouluna, ja mitä pidemmälle koulujärjestelmässä edettiin, sen jyrkemmäksi kävi ero eri kansankerrosten välillä. Edellä lyhyesti kuvattu koulun yhteiskunnallisen tasa-arvoistumisen prosessi ei kuitenkaan alun alkaen lainkaan koskenut erityisoppilaita. ”Laiskat, vajaakykyiset ja hidasoppiset”, kuten tuolloin oli tapana sanoa, jätettiin kokonaan opin ulkopuolelle tai heitä opetettiin täysin muista erillään. Vähitellen nämä erilaiset oppijat ovat saaneet pysyvämmän paikan oppivelvollisuuskoulun yhteydessä. Mutta edelleen pätee valtaosaan maailman valtioista seuraava amerikkalaisen tutkijan havainto: yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus on vähitellen ulotettu koskemaan vähemmistöjen, kuten tyttöjen, köyhien ja eri etnisten ryhmien koulutusta, mutta ei niinkään vammaisten.
Matka vammaisten opin ulkopuolelle jättämisestä laitosten ja erilliskoulujen kautta nykyiseen inklusiivisen koulun ihanteeseen on varsin pitkä niin historiallisesti kuin ajatuksellisestikin. Jos keskitymme ainoastaan matkan viimeiseen suureen käänteeseen eli erilliskoulujen ja -laitosten purkamisvaatimusten alkuun, on meidän palattava 1960-luvulle. Kyse on varsin mielenkiintoisesta käänteestä, sillä kun runsaat sata vuotta oli uskottu lujasti erillään opettamisen välttämättömyyteen, niin nyt päinvastainen ajatus saavutti nopeasti laajan kannatuksen. Miten tämä oli mahdollista ja mistä se kertoo? Muutos kytkeytyy koululaitosta laajempiin yhteiskunnan kontrolli-ilmaston liikkeisiin. Erityisesti raskainta pakkovaltaa käyttävät laitokset, kuten vankilat, mielisairaalat, armeija ja erilaiset vammaisten laitokset joutuivat ennennäkemättömän kritiikin kohteiksi. Suomessa ilmestyi vuonna 1967 teos nimeltä ”Pakkoauttajat”, mikä hyvin kuvastaa kritiikin luonnetta. Amerikassa myös erityisopetus joutui tämän laitoskritiikin kohteeksi. Erityisesti epäiltiin erityisopetuksen opillisia tuloksia ja pelättiin sen pikemminkin leimaavan oppilaat poikkeavan kulttuurin edustajiksi. Voimistunut ihmisoikeusliike vaati vammaisille samoja oikeuksia yhteiseen opetukseen kuin muille, ja ympäristön merkitystä todentavat tutkimukset tekivät oppilaan sijoituspaikasta tärkeän asian. Inklusiivinen koulu voidaan nähdä tämän kritiikin nykyvaiheena ja tavoitteena.
