Erik H. Eriksonin elämänkaariteoriaa (1950), joka lähestyy ihmisen elämää kehityskriisien kautta, pidetään perustavanlaatuisena, ja sen katsotaan olleen vaikuttamassa moniin muihin kehitys- ja elämänkaariteorioihin (Erikson 1962). Eriksonin teoriassa aikuisuuteen kiinnittyy kaksi kehitysvaihetehtävää, läheisyys ja generatiivisuus. Vanhuuteen Erikson sijoittaa eheyden saavuttamistehtävän. Havighurst (1972) puolestaan on kuvannut ihmisen elämänkaareen liittyvät kehitystehtävät niiden normatiivisten odotusten kautta, joita yksilöön kohdistetaan tietyssä elämänvaiheessa. Havighurstin mukaan näitä odotuksia aiheuttavat fyysinen kehittyminen, yksilön omat henkilökohtaiset arvot ja pyrkimykset ja ympäristön paineet ja odotukset. Daniel Levinson (1988; 1997) on tarkastellut nimenomaan aikuisten elämänkaarta elämänsiirtymien, käännekohtien jaottelun kontekstissa. Levinsonin mukaan elämä kulkee eteenpäin siirtymien ja tasaisempien vaiheiden kautta. Käännekohdissa jokin ulkoinen tai sisäinen tekijä tai sen muutos saa aikaan ikäkausikriisin, josta seuraa siirtymä. Siirtymien perusteissa voi olla sukupuolisia eroja, sillä naisilla siirtymät käynnistää useammin ihmissuhteisiin liittyvät ja miehillä työhön liittyvät tekijät. Muutoksia vauhdittaa usein jokin äkillinen, dramaattinen tapahtuma, kuten esimerkiksi lasten syntymä, työttömyys, läheisen kuolema, sairaus. Myös muutokset sosiaalisissa suhteissa ja toimintaympäristöissä kuten muutossa, uuden työn aloituksessa tai työpaikan uudelleen organisoinnissa voivat vauhdittaa siirtymiä. Zittoun (2008) mukaan siirtymiin vaikuttavat tekijät ovat hyvin yksilöllisiä sekä voimakkuudeltaan että niille annetuilta merkityksiltään. (Lehtinen, Kuusinen & Vauras 2007; Lehtinen, Kuusinen & Lerkkanen 2016.)
Jack Mezirowin (1991) teoria aikuisten persoonalliseen muutokseen johtavasta oppimisesta, transformaatioprosessista, perustuu käsitykselle, jonka mukaan aikuiset tulkitsevat ja antavat jatkuvasti merkityksiä elämänkokemuksilleen. Eletyn elämän kriittinen reflektointi ja elämänhistorian aikana syntyneiden merkitysrakenteiden tunnistaminen voivat johtaa uudistavaan oppimiseen ja konkreettisiin elämäntavan muutoksiin. Muutosprosessi saa alkunsa yleensä jostakin merkityksellisestä elämäntapahtumasta, johon olemassa olevat ratkaisukeinot ovat riittämättömät. Muutosprosessin läpikäyminen edellyttää itsereflektiota ja joskus epämiellyttävienkin tunteiden läpikäyntiä. Prosessin johdosta yksilö tulkitsee ympäristöään ja elämäntapahtumiaan uudessa valossa. (Mezirow 1991; Alho-Malmelin 2010, 37–38.) Koulutusta ja oppimista voidaan tarkastella yhtenä tärkeänä osana elämänkulun rakentumista. Oppiminen ja kouluttautuminen ovat nousseet vahvojen aikuisuutta määrittävien elämänalueiden, perhe, lapset, työ, vapaa-aika, rinnalle. Kouluttautuminen ei enää liity pelkästään nuoruuden elämänvaiheeseen, vaan siitä on tullut osa kaikenikäisten jokapäiväistä elämää. Koulutuksen pidentyminen on pidentänyt nuoruutta, mutta samalla eri elämänvaiheissa hankittu koulutus on hämärtänyt nuoruuden ja aikuisuuden rajoja. Osallistumista elinikäiseen oppimiseen voidaan pitää jälkimodernissa yhteiskunnassa jopa keskeisenä aikuisuuden määrittelyn kriteerinä (Koski & Moore 2001, 11–12). Elinikäinen oppiminen on noussut keskeiseksi agendaksi koko Euroopassa (Niemi 2010). Oppiminen ja osallistuminen koulutukseen tarjoavat kuitenkin erilaisia merkityksiä eri ihmisille. Koulutus valtauttaa ihmisiä toimimaan ja rakentamaan uudella tavalla elämänkulkujaan. Koulutus tarjoaa erilaisia resursseja muutoksen hallintaan, elämän ongelmakohtien ratkaisemiseen ja uuden alun löytämiseen. Koulutuksen avulla ihmiset rakentavat ja vahvistavat identiteettiään sekä soveltavat tarvehierarkian ylinta tasoa, itsensä toteuttamista. (Antikainen ym. 2000, 241–245.)
Yksilö elinkäisenä oppijana työelämän muutoksessa
Viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtuneita merkittävimpiä muutoksia työelämässä ovat olleet muun muassa tieto-, palvelu- ja asiantuntijatyön massiivinen lisääntyminen, työn subjektivoituminen (työn riippuvuus tekijästä ja hänen subjektiviteetistään), teollisuustyön nopea vähentyminen ja rakenteellisen työttömyyden vakiintuminen pysyväksi osaksi yhteiskuntaa. Työelämään liittyvät muutokset ovat nopeita ja vaikeasti ennustettavia. Työelämä epävakaistuu ja pirstaloituu. Näiden ilmiöiden katsotaan liittyvän työelämän prekarisaatioon, jolla tarkoitetaan erilaisten epätyypillisten töiden lisääntymistä (lyhytaikaiset työsuhteet, pätkätyöt) sekä työelämän yleistä epävarmistumista; monilla työelämään osallistuvilla ei ole vakituisia työsuhteita, täsmällisiä työaikoja tai kiinteitä työpisteitä. Työyhteisöverkosto ja kollegat saattavat muuttua jatkuvasti ja sijaitsevat kaukana ollen kenties pelkästään nettiyhteyden kautta tavoitettavissa. Prekariaattiin voidaan laajasti käsitettynä laskea kuuluviksi kaikki ne, jotka eivät olet toistaiseksi jatkuvassa työpaikassa sekä myös työttömät. Prekariaattia luonnehtii siis tulojen epävarmuus sekä elämän yleiseen ennustettavuuteen ja järjestykseen liittyvä epäselvyys ja ennakoimattomuus (Jakonen 2015, 287–290; Koivunen 2016, 270; Koivunen & Saari 2016, 14.)
Sennett (2002) on käyttänyt ajelehtimisen käsitettä pyrkiessään kuvaamaan lineaarisen elämänkulun murtumista ja muuttumista ennakoimattomammaksi, pirstaleisemmaksi – jatkuvasti liikkeessä olevaksi. Elämästä on tullut tässä ja nyt tapahtuvaa toimintaa, jota leimaa epävarmuus ja lyhytjänteisyys. Aikaisemmin työura ja elämäntarina oli mahdollista rakentaa ehyeksi kertomukseksi, jossa tulevaisuus oli pitkälti ennustettavissa tai ainakin suunniteltavissa. 1900-luvun loppupuolella ajan uusi järjestys, joka uhkasi tätä ennakoitavissa olevaa elämänrakennetta ja – kulkua, syrjäytti järjestelmällisen pitkäjänteisyyden. Nyttemmin eläminen muutospaineissa ja yhä moninaisemmaksi hajoavissa elämänrakenteissa on muodostunut osaksi arkipäivää. Tähän pohjimmiltaan taloudelliseen järjestelmään on sisäänrakennettu oletus siitä, että ihminen joutuu elämään elinkaarensa aikana useita pienoiselämiä, jotka eivät välttämättä rakennukaan yhdeksi ehyeksi elämänkertomukseksi. Pelko elämänhallinnan menettämisestä on juurtunut osaksi ihmisten arkea ja sisäänrakennettu osaksi koulutus- ja työhistoriaa. Se, ettei ihmisillä ole enää määriteltyjä tehtäviä, omaa vastuualuettaan, tekee elämästä epävarmaa ja alati uusia vaatimuksia itsensä kehittämiselle asettavaa. Ajankäytön muutos heijastuu työaikajärjestelyihin ja teknologia on valjastettu palvelemaan tätä ajasta ja paikasta riippumatonta työskentelyä. (Alho-Malmelin 2010; Sennett 2002, 14–15, 102 ) Rinteen mukaan muuttuvan työelämän tarpeisiin vastaaminen ylläpitämällä ja kohentamalla yksilöiden omaa ammattitaitoa ja työmarkkinakelpoisuutta on tullut aikuiskoulutuksen päätavoitteeksi. (Komulainen ym. 2015). Ilmiö on nähtävissä aikuiskoulutuksessa ja etäopiskelun, verkkokurssien ja monimuotoopiskelun tarjonnan jaajuudessa. Kouluttautumisen avulla pyritään vastaamaan ja sopeutumaan työelämässä ja yhteiskunnassa yleensäkin tapahtuviin muutoksiin koko elämänkulun ajan. Elinikäisen opiskelun perustana ja vaatimuksina ovat myönteiset opiskeluasenteet, joiden varassa aikuinen voi toimia joustavasti ja nopeasti haasteisiin reagoiden.
Elinikäinen oppiminen on viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana muodostunut keskeiseksi käsitteeksi laajasti niin kasvatustieteissä ja aikuiskasvatustieteissä, psykologiassa kuin myös erilaisten poliittisten, kansainvälisten toimijoiden teksteissäkin (OECD, EU). Käsitteen suosiota selittää jälkiteollisen yhteiskunnan työmarkkinoiden ja työn sisältöjen yhä nopeammat ja ennakoimattomammat muutokset. (Saari 2016, 4.). Elinikäiseen oppimiseen kannustetaan kaikkia kehdosta hautaan. Tämä nähdään sekä mahdollisuutena että pakkona jatkuvien muutosten ja uhkien keskellä ja yhtenä aikuiskasvatuksen psykologian keskeisenä tutkimuskohteena. Nykyajan niin sanottu uusi aikuisuus edellyttää meiltä kaikilta jatkuvaa uusien asioiden oppimista ja itsemme kehittämistä. Tähän sisältyy ajatus kaikkia koskevasta koulutettavuudesta. Ihminen on muutoksen ja joksikin tulemisen tilassa kehdosta hautaan. Oppiminen edellyttää kiinnostunutta, avointa ja motivoitunutta asennetta ja halua oppimiseen kaikissa oppimisympäristöissä. (Siivonen 2012, 190.) Elinikäinen oppiminen voidaan nähdä yhdeksi avainprosessiksi työelämän murroksen hallinnassa, erityisesti ikääntyvien työtekijöiden kohdalla, joka ideologia kannustaa ihmistä tavoittelemaan aina uusia taitoja yhteiskunnan ja työelämän tarpeiden mukaan. Työssä kehittymisen vaade voidaan kokea haasteeksi, mutta samalla se voidaan nähdä myös mielekkyyden ja sitoutumisen aikaansaajaksi. Elinikäinen oppiminen voidaan nähdä itseohjautuvuuden ja omaehtoisen oman elämänhallinnan kasvattamisen hallintana, joka rohkaisee ihmistä ottamaan vastuun omasta selviytymisestään, hyvinvoinnistaan, oppimisestaan ja työmarkkinakuntoisuudestaan. (Saari 2014; Saari 2016, 4.)
Lähteet
Alho-Malmelin, M. 2010, Avointa väylää maisteriksi. Tutkimus avoimessa yliopistossa opiskelleista ja väylän kautta korkeakouluun tulleista opiskelijoista. Turun yliopisto, C 300.
Antikainen, A., Houtsonen, J., Kauppila, J., Komonen, K., Koski, L. & Käyhkö, M. 2000. Koulutuksen merkitys identiteetin ja kulttuurin rakentajana. Teoksessa R. Raivola (toim.) Vaikuttavuutta koulutukseen. Suomen akatemian koulutuksen vaikuttavuusohjelman tutkimuksia. Suomen Akatemian julkaisuja 2/00. Helsinki: Edita, 231–253.
Erikson, E. H. 1950 (suom. 1962). Childhood and Society. 2. painos. New York: W.W.Norton & Co.
Havighurst, R. J. 1972. Developmental Tasks and Education. New York: David Mckay.
Jakonen, M. 2015. Pelon talous ja uudet kyvyt. Teoksessa K. Brunila, J. Onnismaa & H. Pasanen (toim.) Koko elämä töihin. Koulutus tietokykykapitalismissa. Tampere: Vastapaino.
Koivunen, T. 2016. Täyttä päivää työttömänä. Työn ja ei-työn rajalla. Aikuiskasvatus 36 (4), 270–278.
Koivunen, T. & Saari, T. 2016. Työntekijä itsensä johtajana työelämäoppaissa. Aikuiskasvatus 36 (1), 14–23.
Koski, L. & Moore, E. 2001. Näkökulmia aikuisuuteen ja aikuiskasvatukseen. Aikuiskasvatus 21(1), 4–13.
Komulainen, K., Kärkkäinen, M., Korhonen, M., Räty, H., Siivonen, P., Kasanen, K. & Rautiainen, R. 2015. Kun mikään ei riitä. Akateeminen kykyminuus puntarissa. Teoksessa K. Brunila, J. Onnismaa & H. Pasanen (toim.) Koko elämä töihin. Koulutus tietokykykapitalismissa. Tampere: Vastapaino.
Laakkonen, E., Manninen, J. & Kauppila, J. 2017. Nuoret aikuiset naiset elinikäisinä oppijoina. Notkeaa toimijuutta työn, perheen ja opiskelun rajapinnoilla? Aikuiskasvatus 37 (1), 4–18.
Lehtinen, E., Kuusinen, J. & Vauras, M. 2007. Kasvatuspsykologia. Helsinki: WSOY.
Lehtinen, E., Vauras, M. & Lerkkanen, M-K. 2016. Kasvatuspsykologia. Jyväskylä: PS-Kustannus.
Levinson, D. J. 1988. The Seasons of a Man´s Life. New York: Knopf.
Levinson, D. J. 1997. The Seasons of a Woman´s Life. New York: Ballantine Books.
Mezirow, J. 1991. Transformative Dimensions of Adult Learning. San Francisco: Jossey- Bass Publishers.
Niemi, H. 2010. Suomalainen opettajankoulutus uusien haasteiden edessä. Teoksessa A. Kallioniemi, A.Toom, M. Ubani & H. Linnansaari (toim.) Akateeminen luokanopettajakoulutus: 30 vuotta teoriaa, käytäntöä ja maistereita. Suomen kasvatustieteellinen seura ry. Jyväskylä.
Saari, T. 2014. Psykologiset sopimukset ja organisaatioon sitoutuminen tietotyössä. Acta Universitatis Tamperensis 1944. Tampere University Press.
Saari, A. 2016. Elinikäinen oppiminen ja yksilöivä valta. Aikuiskasvatus 36 (1), 4–13.
Sennett, R. 2002. Työn uusi järjestys. Miten kapitalismi kuluttaa ihmisen luonnetta. (Suom. Eine Kivinen & David Kivinen). Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy.
Siivonen, P. 2012. Ikä ja koulutettavuuden dilemmat viisikymppisten ja kuusikymppisten naisten kerronnassa. Aikuiskasvatus 32 (3), 190–200.
Soininen, T. 2015. Changing expectations and realities of employment stability. Longitudinal analysis on tenures in Finland. Dissertations in Social Sciences and Business Studies 102. Joensuu: Itä-Suomen yliopisto.
Zittoun, T. 2008. Learning trough Transitions: The Role of Institutions. European Journal of Psychology of Education 23 (2), 165–181.