Onko tarpeen muokata esim. käsitteitä tai toimiiko edelleen?
Poikkeavuus – yksilön tai yhteiskunnan ongelma?
Eettisesti varsin mielenkiintoinen kysymys on, kuka määrittelee poikkeavuuden ja millaisin perustein. Kahden vuosikymmenen aikana tapahtuneet muutokset niin tieteellisessä ajattelussa kuin käytännön elämässäkin ovat tehneet tarpeelliseksi vammaisuuden luokittelun tarkentamisen ja muuttamisen. Vuoden 1997 kansainvälinen vaurioiden, toimintavajavuuksien ja haittojen luokittelujen kokeiluversio (ICIDH-2, The International Classification of Impairments, Disabilities and Handicaps 1997) yhdistää vammaisuuden lääketieteellisen ja sosiaalisen mallin. Mallissa kuvataan terveydentilan, ympäristö- ja persoonallisuustekijöiden välistä yhteyttä. Näiden tekijöiden välillä on dynaaminen vuorovaikutus ja interventiot jollakin tasolla muuttavat muiden keskenään yhteydessä olevien tekijöiden vaikutusta. Ne ovat spesifejä eivätkä aina ole ennustettavissa. (Poussu-Olli & Keto.)
Nykyinen vuonna 2001 hyväksytty toimintakyvyn, toimintarajoitteiden ja terveyden kansainvälinen luokitus tunnetaan lyhenteellä ICF (International Classification of Functioning, Disability and Health). ICF tarjoaa yhtenäisen, kansainvälisesti sovitun kielen ja viitekehyksen toiminnallisen terveydentilan ja terveyteen liittyvien toiminnallisten tilanteiden kuvaamiseen. Varsinaisesti vuoden 1997 ICIDH-2 -kokeilu-versioon uusi 2001 luokittelu ei tuo oleellista uutta. Jos jotain haluaa siitä mainita, uusi luokittelu laajentaa käsitealaa yleisen terveyden näkökulmaan ja luo edellytykset nimetä käsitteet positiivisina termeinä. ICF määrittelee terveyden osatekijöitä ja eräitä terveyteen liittyviä hyvinvoinnin osatekijöitä, kuten koulutus ja työ. (ICF, Stakes 2004.)
Vammainen yksilö nähdään kiinteämmin osana ympäristöä ja yhteisöä kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Ympäristölliset näkökulmat korostavat ympäristön muuttamista, joka laajasti tulkittuna merkitsee esimerkiksi ympäristön liikuntaesteettömyyttä, palvelujen tavoitettavuutta ja yhteisössä toimivien ihmisten asenteiden muuttamista myönteisemmiksi. Tällöin vammaisuus nähdään ennemmin ihmisten hyväksyttävänä erilaisuutena kuin yksilöä leimaavana poikkeavuutena. Vammaisuus voidaan tänä päivänä oikeastaan määritellä yksilön ja yhteisön väliseksi vuorovaikutussuhteeksi, sillä yhteiskunnassa vallitsevat olosuhteet vaikuttavat ratkaisevasti siihen,
kuinka poikkeaviksi ja avuttomiksi vammaiset ihmiset itsensä kokevat.
Vammainen ja vammaisuus ovat nykymerkityksessään sanoina varsin nuoria, sillä esimerkiksi lainsäädännössä vammaisuuden käsitettä ryhdyttiin käyttämään vasta 1980-luvulta lähtien. Sitä ennen käytettiin yleisesti invalidi-sanaa. Vielä tänä päivänä sellaiset ilmaukset kuten vajaakuntoisuus, työkyvyttömyys ja alentunut toimintakyky ovat yleisiä. Kyseiset käsitteet ovat tunnesisällöltään negatiivisia ja ne kuvastavat jonkin elämisen osa-alueen rajoitusta tai puutosta. Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan vammautumisprosessi alkaa sairaudesta, onnettomuudesta tai tapaturmasta, joka aiheuttaa vamman eli anatomisen rakenteen puutoksen tai poikkeavuuden. Vammasta johtuvaa rajoitusta tai puutosta jossakin ihmisen normaalitoiminnassa kutsutaan puolestaan vajaatoiminnaksi, joka aiheuttaa haitan. Haitta rajoittaa tai estää yksilöä suoriutumasta yhteisötason toiminnasta. Vammaisuus syntyy siis oikeastaan vasta silloin, kun vammainen henkilö kohtaa yhteiskunnan vammattomien ihmisten ehdoilla jäsenilleen asettamat vaatimukset.
Yksilössä oleva yksi poikkeava piirre yleistetään valitettavan helposti koko yksilöä koskevaksi, jolloin ei nähdä kyseisen ominaisuuden vaikutuksen rajallisuutta – esimerkiksi näkövammaiselle henkilölle ei tarvitse huutaa tai että liikuntavammainenkin kykenee ajattelemaan omilla aivoillaan. Vamma on yksilöön liittyvä ominaisuus, piirre muiden joukossa, mutta usein se saattaa peittää alleen kaiken muun. Vammaisten henkilöiden syrjivän kohtelun taustalla oleville asenteille on varsin tyypillistä, että käsiteparit vammainen/vammaton ja terve/sairas sekoitetaan toisiinsa. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että vammaisia kuntoutetaan ja sairaita parannetaan. Vammaiset henkilöt ovat vammattomien tavoin joko terveitä tai sairaita.
